Tein elämäni juoksun. Lähdin NUTS Ylläs-Pallas polkujuoksuun mukaan. Pituudeksi valikoitui 66 kilometriä. Aloitin harjoittelun viime kesänä. Siitä huolimatta mahanpohjaa oli kutkutellut jo useamman viikon ajan, kuinkahan tässä käy. Kestääkö jalat, jaksanko? Reitti on hyvin haastava, ei ihan tavallista polkua, vaan matkalle mahtuu monenlaista maastoa ja hyvin paljon mäkiä kiivettäväksi.
Lähtö oli perjantaina 7.7. ja päivä alkoi bussikuljetuksella Hettaan. Jännitys oli aikamoinen ja aivoissa suhisi, että olenko muistanut ottaa kaiken mukaan, tarpeeksi evästä ja juomaa sekä pakolliset varusteet. Selkäreppu oli pullollaan tavaraa, koska pitkän matkan takia kaikkeen piti varautua. Ensimmäiset kilometrit taittuivat helposti. Oli mukavaa asfaltti- ja hiekkatietä. Tuntui, että kyllähän tässä juostaan ihan mielellään. Ensimmäinen huolto oli noin 12 kilometrin kohdalla ja siinä vaiheessa oltiin vielä hyvissä voimissa. Ei tuntunut missään. Seuraavaksi oli sellainen nousu, että heti otti koville. Muutama hikipisara nousi otsalle ja aloin jo miettiä, että mihin oikein olin lähtenyt. Mäki ei suinkaan tuntunut mäeltä vaan hyvin pitkältä ja vaativalta vuorelta. Onneksi en ollut yksin, vaan kaverini Linda tsemppasi vieressä, että jaksaa, jaksaa. Pääsin mäen päälle, ja mikä fiilis, olin jo siinä vaiheessa voittaja! Seuraavaa mäkeä olikin sitten jo ihan mukava juosta alas.
Maasto oli hyvin vaihtelevaa, välillä mentiin todella juurakkoista metsäpolkua, välillä polku muuttui hyvin kivikkoiseksi. Alkumatka oli kuitenkin suhteellisen helppoa. Olimme ihan hyvällä fiiliksellä reilun 30 kilometrin kohdalla, jossa oli viimeinen huoltopiste. Tankkasimme juomarakot täyteen nestettä, lyhyt huili ja taas menoksi.
Tuon jälkeen maasto alkoi muuttua vaikeammaksi ja vaikeammaksi, ja loppua kohden alkoi myös väsymys todella tuntua jaloissa. Nousua riitti paljon ja etenkin alamäet alkoivat olla jalkojen vihollisia. Ne koettelivat tosissaan jaksamista. Oli pakko katsoa eteensä, ettei kompuroinut, mutta samalla yritin kuitenkin nauttia upeista maisemista. Ne olivat todella lumoavia. Pystyin hetkeksi unohtamaan jalkojeni tuskan :). Meillä oli loistava tuuri kelin suhteen, oli poutapilvistä. Aurinko ei porottanut suoraan eikä juurikaan tuullut. Tuntureiden huipuilla puhalsi tosin kylmä tuuli, silloin piti kaivaa takkia ja hanskoja esiin. Ilman niitä olisi tullut vilu. Ihme kyllä emme kohdanneet hyttisiä juuri ollenkaan. Kuivuus auttoi meitä siinä, ettei hyttysiä juurikaan ollut.
Kaikkein kovimmalle otti viimeinen pitkä ja raskas nousu Taivaskerolle. Moneen kertaan tuntui siltä, että tämä mäki ei lopu koskaan. Mäen päällä jalat tuntuivat saaneen jostain kymmenien lisäkilojen puntit. Pian alkoikin jo alamäki maaliin Pallakselle. Viimeinen kolmen kilometrin alamäki oli juostava, koska alamäkeen käveleminen tuntui liian pahalta. Hoin koko ajan mielessäni ”vahvat jalat, vahvat jalat, mulla on vahvat jalat”. Huijasin itseäni jaksamaan loppuun asti. Tulimme ystäväni kanssa maaliin yhtä aikaa ja siinä vähän herkistyinkin. SELVISIMME MAALIIN! Olin ylpeä meistä. Jaksoimme koko matkan. Aikaa meni 11 tuntia 10 minuutta mikä on ensikertalaisille ihan hyvä aika.
Nyt olen kotona ja menee hetki toipuessa matkasta sekä fyysisesti että henkisesti sekä sulatellessa kaikkea sitä kauneutta ja hiljaisuutta, mitä sain kokea. Fiilis on todella mahtava, kun kokee ylittävänsä itsensä ja onnistuvansa. Tämä oli ikimuistoinen kokemus!
