Nuts Karhunkierros 23.–24.5. 2025
Viime vuoden Nuts Ylläs–Pallas juoksutapahtuman jälkeen jatkoin säännöllistä juoksuharjoittelua ja innostuin lähtemään taas seuraavaan koettelemukseen mukaan. Tällä kertaa hieman lyhyemmälle matkalle, Nuts Karhunkierrokselle, 55 km:lle.
Olin saapunut ystäväni, Lindan (parhaan juoksukaverini), kanssa Rukalle jo torstai-iltana. Kisa starttasi vasta perjantai-iltana kuuden maissa. Perjantaipäivä meni aika jännittävissä tunnelmissa odotellen kisan alkua, suunnitellen syömisiä ja juomisia sekä pakatessa reppuun mukaan geelit ja juomat. Kun vihdoin pääsimme matkaan, jännitys kaikkosi.
Alun mukava metsäpolku vaihtui aika pian haastavammaksi. Reitin varrella oli hyvin mutaisia ja vetisiäkin kohtia. Kengät kastuivat muutaman kerran. Pitkospuilla oli oikein mukavaa mennä, jos ei sattunut horjahtamaan, jolloin kengät taas kastuivat. Maasto vaihteli helposta metsäpolusta kivikkoiseksi ja juurakkoiseksi. Nousut, laskut ja portaat koettelivat polviani mutta yritin siirtää ajatukseni upeaan luontoon ja sen hiljaisuuteen. Vain lintujen laulu, teeren soidin sekä koskien pauhu kuuluivat metsän siimeksessä.
Korkeimmissa ja varjoisissa kohdissa oli vielä lunta. Onnistuin myös kaatumaan, kun liukastuin tamppaantuneessa lumessa. Onneksi mätkähdin suoraan pehmeään mättääseen, joka pehmensi törmäystä niin ettei sattunut mitään. Nousin nopeasti ylös ja jatkoin matkaa.
30 km:ssä oli ensimmäinen huolto. Siinä vaihdoin märät sukat kuiviin ja pian huomasin, ettei se ollutkaan hyvä idea, sukat alkoivatkin hieman hiertämään varpaita. Geelit alkoivat tökkimään ja aiheuttivat pahoinvoinnin noin 40 kilometrin kohdalla. Onneksi mukana oli vahvoja kurkkupastilleja, jotka hieman helpottivat etovaa oloa. Noin 50 km:n huollossa mietin, että enää 5 km maaliin mutta järjestäjä korjasikin, että 7 km. Voi ei, ei voi olla totta! Olin kauhuissani. Vielä 7 km! Lopussa on edessä vielä pahimmat nousut. Kahmaisin sipsejä kouraan ja lähdin köpöttelemään eteenpäin. Oikeaan polveen sattui todella paljon. Kivikkoisissa nousuissa ja laskuissa oli onneksi apuna köydet. Silloin otin kädet käyttöön ja nostin käsivoimin itseäni ja jalkojani eteenpäin.
Kun aloimme nousta Valtavaaralle, aurinko alkoi nousta. Tunne oli hassu, olimme juosseet koko yön. Valtavaaran huipulla oli mielettömän upeat maisemat. Halusin pysähdellä ottamaan kuvia (tämä varmasti vaikutti loppuaikaan ????). Valtavaaralta alkava alamäki tuli mentyä vauhdikkaasti alas. Alkoi olla kiire maaliin, matkaa oli vain parisen kilometriä. En kuitenkaan muistanut yhtään viimeistä nousua Rukalle, siinä teki tiukkaa. Mäki tuntui niin jyrkältä ja pitkältä. Mäen päältä alkoi lasku maaliin ja siinä tein vielä viimeisen spurtin. Viimeiset portaat kyllä tuottivat tuskaa. Maaliin päästyä fiilis oli ihan mahtava. Oman kellon mukaan yhteensä 57 km 10 tunnissa. Unohtumaton kokemus! Menee tovi muistellen upeaa reittiä ja sen koettelemuksia. Pieni kipinä ja polte jäi poluille ja mietin jo seuraavaa tavoitetta. Tähän polkujuoksuun taitaa jäädä koukkuun…
